.......................

EN OO HETKEEN NÄHNY NÄIN KARMEEN MAKEETA KAUHULEFFAA HYI HEMMETTI
D::::

ennenku talvi loppuu

pihinää

Talvi ei ole talvi ilman turhia valomaalauskuvia liikkuvasta autosta. Siihen kuuluu myös flunssa, tällä kertaa tosin koiran. Ylppäristressi siihen ei kuulu, ei, vaikka ehkä pitäisi. Olen liian laiska stressatakseni. Kyllä minä vielä paikkani maailmasta löydän.

(Sitäpaitsi: tässä on hyvä)

ulkokuorta, julkisivua

Nämä päivät ovat olleet minulle jonkinlaista rauhoittumisen ja pysähtymisen aikaa. Haluan tietoisesti pyrkiä elämään hetkessä, sillä elämä on nyt, ei menneessä saati tulevassa. Poistin jopa puhelimestani kaiken turhan, kuten twitterin ja instagrammin. Puhelinräpläyksen sijaan luen mielummin vaikka kirjaa ja keskityn ympärillä tapahtuvaan.

 Eilen pitkästä aikaa otin kameran mukaan ulos. Vaikka akku pakkasen ja lataamattomuuden vuoksi nukahti melkein samoin tein ja sormeni jäätyivät, ehdein kuitenkin ottaa muutaman kuvan. Valokuvaaminen on rentoutumista. Kameran takaa osaan keskittyä hetkeen ja kaikkeen siihen kauneuteen, mitä maailmasta löytyy.

• listen •

hittosoikoon!

                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                          Tuntuu, ettei tällä hetkellä energiani riitä mihinkään muuhun kuin näennäiseen maailmanparantamiseen. Kummallista kuinka voi kiinnostaa uusien asioiden oppiminen, kun aihe on oikeasti itseä kiinnostava ja itseään varten. Helposti unohdan että koulunkäyntikin on vain minulle itselleni. Kaksitoistavuotta koulun penkillä istuessa se kummasti muuttuu pakolliseksi, monotoniseksi suorittamiseksi.

 Tällä hetkellä minulla on palava halu maailmalle. Interreilaamaan, valokuvaamaan, vapaaehtoistyöhön...mihin vain muaalle kuin kirjastoon valmistautumaan lähestyviin ylioppilaskirjoituksiin. En onnistu itseäni motivoimaan edes ajatuksella vapaasta keväästä, sillä työnteko ja pääsykoepaniikki odottavat jo jossakin niillä tienoilla.

 Juuri nyt haluan hengähtää. Tahdon pysähtyä tähän pieneen onneen jonka olen kuin ihmeen kaupalla löytänyt. Tämä hetki määrittää aikaa menneen ja tulevan välillä. Mennyt on kullattua ja tuleva vielä kuvitelmien ulkopuolella. Haaveita minulla on. Oi, niitä on tuhansia.

 Pieni ajatushippunen on alkanut kyteä mielessäni: mitä jos pidänkin välivuoden. Tekisin töitä, matkustaisin, opiskelisin, lukisin pitkästä aikaa kirjoja ihan omaksi ilokseni ja kokkailisin raakaruokaa. Ideoita siitä, mitä haluaisin opiskella kyllä löytyy! Esimerkiksi valokuvausta, journalismia, näitä kahta edellämainittua yhdessä, kirjallisuutta, kirjoittamista, taiteita, taiteiden tutkimusta, sosiologiaa, naistutkimusta, uskontoja ja historiaa. Valinnanvaikeus tässä iskee! Ja se, etten oikeasti tiedä mitä tuolla tutkinnola tekisin. Idea konttorissa istumisesta kahdeksasta neljään ei innosta, ei sitten yhtään. Haluan oikeasti tehdä tälle maailmalle jotakin, tutustua ja tutkia sitä. Hittosoikoon.

 Siitä ei ole edes kauaa kun vielä halusin eläinlääkikseen ja se oli ainoa oikea vaihtoehtoni. Oli helppoa pitää siitä kiinni, vaikkei se ehkä olekkaan se minun juttuni. On hyvä olla joku päämäärä, sitä kohti on helpompi pyrkiä. Siksi ihailen ihmisiä, jotka tietävät päämääränsä ja näkevät sen kirkkaana edessään. Omani on lähinnä häilyvä sekoitus värejä, kokemuksia ja onnellisuutta. Jostakin minunkin on vielä se kunnollinen oma kiiltokuvani löydettävä.