Oi sitä nostalgian määrää kun aloin puolivahingossa kahlaamaan tuota Helena Meripaasin Kisse-sarjaa läpi viime perjantai-iltana. Kuusi vuotta on sarjan ensimmäisen osan ilmestymisestä ja siten myös ajankohdasta jolloin sen itse olen viimeksi lukenut. Kiitän mielessäni Meripaasia kun laajensi lapsuuteni lempikirjasarjan parhaan ja mielenkiintoisimman sivuhenkilön mielenliikkeet kokonaan omaksi sarjakseen. En ole käsittänyt kuinka paljon olenkaan näistä kirjoista omaan elämääni ammentanut, lieneeköhän osasyy miksi aikoinani aloin haavelemaan siitä konitohtorin urasta? Tuntuu että elämä on välillä ihan yhtä frettiä, mistään ei ota mitään selvää, mielialat poukkoilee ja tulevaisuus häämöttää epävarmana siellä jossain harmaassa kaukaisuudessa. Tahdon jotakin eläinseuraa kun tuntuu että sanat loppuu ihmisten keskellä.
