fanityttöilyä

Keskiyöllä, 30 Seconds to Marsin uskomattoman upean keikan jälkeen puolikuolleina majapaikkaa kohti raahautuessamme selasin twitteriä ja huomasin Hayleyn twiittauksen eräästä kahvilasta. Ankaran googlauksen jälkeen paikannettiin kahvila toiselle puolelle Helsinkiä ja yhtäkkisen energianpuuskan valtaamina neljänkymmenen minuutin kävelyn ja pohdinnan jälkeen keksittiin missä hotellissa paramore luultavammin yöpyy. (Kyllä, kunnon stalkkerit vauhdissa). Arvatkaapa ilmeeni, kun tajusin että sielläpä hotellin edessä istuskelee, kukapa muukaan kuin Jeremy Davis, bändin basisti. Mies nousee kaveriseurueestaan ylös ja tulee juttelemaan meille. Ette usko kuinka monta kertaa olen kuuden vuoden fanituksen aikana nähnyt unta että pääsen juttelemaan bändin kanssa ja kiittämään heitä kaikesta. Jeremy kyseli meiltä festareiden nimeä, paikkaa jossa ne pidetään, mitä muita bändejä näimme, ihaili rannekkeita ja minä kerroin nähneeni heidät myös kahdella edellisellä Suomen keikalla. "Oh yes, we love it here". En vieläkään usko koko tapahtumaa todeksi. Hymyilen kuin idiootti.

 Seuraavana päivänä oli itse paramoren keikka. Parinkymmenen muun yhtä hullun fanin kanssa odottelimme aamuyhdeksästä festaripaikalla yhdentoista tunnin päästä alkavaa keikkaa. Kyllä kannatti, eturivipaikat ovat ne ainoat ja oikeat. Hayley lavakarisma on uskomaton. Keikka ihan uskomattoman mahtava ja henkeäsalpaava, ääni hävisi puolessa välissä ja jalkoja en tuntenut tai ajatellut tuntien seisomisen ja pomppimisen seurauksena. Haluan takaisin.