Toisena Berliinipäivänä kiskoimme itsemme ylös sängystä seitsemältä. Muutaman metrovaihdon jälkeen istuimme puistossa syömässä hummuswrappeja, juomassa mitä kamalimmalta maistuvaa vitamiinivettä ja katselimme kuinka turistiveneiden työntekijät valmistautuivat uuteen päivään. Aikaisen aamuherätyksen tarkoitus oli varmistaa esteetön pääsy Spreeparkkiin, Berliinin vuonna 2001 suljettuun huvipuistoon. Kiersimme puiston aidanviertä pitkin vain todetaksemme pääsisäänkäynnin ja sen lähistön olevan kuin olevankin vartoitu. Aidassa oli monessa kohtaa kuitenkin reikiä, joista pääsi helposti livahtamaan sisään. Metsittyneessä huvipuistossa olisi suhteellisen helppo pysyä poissa katseen ulottuvilta.
Olen vakuuttunut että näin ylläolevann teltan sisällä liikettä. Sen vierustalla oli myös ostoskärryt sekä vaatteita, mitä luultavammin sisällä majailevan tyypin omaisuutta. Siispä tuo rakennelma jäi lähemmältä tutkimiselta. Kävelimme eteenpäin lähemmäs pääporttia ja kuvailin tyytyväisenä rakettilaitetta ja postitoimistoa kun yhtäkkiä huomasin mustapukuisen miehen seisovan vähän matkan päässä - katse tiukasti puhelimessaan. Mies tuskin oli meitä nähnyt tai sitten ei vain yksinkertaisesti välittänyt, muttemme jääneet ottamaan selvää vaan pinkaisimme karkuun.
Turvallisesti aidan oikealla puolella päätettiin tehdä vielä toinen yritys, tällä kertaa hieman kauempaa pääportista. Autiona seisovat laitteet ovat surullisen hurmaava näky. Maailmanpyörä natisi hiljaa tuulessa, pikaisia graffitteja oli tuhrittu sinne ja tänne. Tutkittavaa olisi riittänyt kaupparakennuksista lähtien mutta jälleen huomasin aukealla vartijoita ja päätimme hipsiä takaisin. Juostessani märällä junaraiteella takaisin aidalle onnistuin kompastumaan ja nyrjäyttämään nilkkani. Ei kiva. Koko loppureissun kävelinkin sitten turvonneella ja erittäin kipeällä nilkalla :-D Jonkinlainen pääsymaksu kenties?
Berliinissä söin muuten parhaat kasvisruoat ikinä! Halpoja vegaanivaihtoehtoja löytyi kioskista kuin kioskista. Kiitos sanon minä, joka olen tottunut näkemään vain tonnikalaleipiä kauppojen hyllyillä. Yksi syy lisää muuttaa pois pikkukaupungista.
Loppuillan seikkailimme sateisen Berliinin kaduilla ja metrotunneleissa. Vierailimme televisiotornissa vain lainaamassa ilmaista internetyhteyttä ja kuivattelemassa vaatteitamme. Sieltä päädyimme Holokaustin muistomerkille. Sen verran vaikuttavan näköinen ja oloinen rakennelma, etten aivan ymmärrä ihmisten tapaa poseerata hymyillen sen edessä.
Ai että kun tulee ikävä koko Berliiniä. Latasin muutaman appin puhelimeen ja lainasin kirjastosta oppikirjoja opettamaan minulle saksansanoja. Siinä minulle hiukan aivojumppaa tähän syksyyn, villasukkien, vesilätäköiden ja teemukien seuraksi. Nautin huolettomuudesta ja sadesäästä. Syksy on ihana.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti