minimalismia, tavaraturhuutta ja ostolakkoilua

Autiotalot ovat joko minimalistisen pelkistettyjä tai kiehtovan kaaottisia. Kuvassa oleva kruunuvuoren huvila on jälkimmäistä laatua.

 Tein sen taas! Otin pahvilaatikon ja roskapussin ja aloin etsiä tavaraa pois luovutettavaksi. Taitaa olla kyseessä jo neljäs kerta tänä samaisena vuonna. Kirppispöytää on jälleen laitettava pystyyn, osa tavaroista lähtee suoraan Konttiin ja vähän arvokkaammat kamppeet huutonetin langoille. Pois joutavat ennen minulle niin rakkaat ja mukatarpeelliset cd-levyt, jo luetut kirjat, ylimääräiset vaatteet (näitä kyllä raahaan kiitettävästi kirppiksiltä takaisin kotiin, hyhhyh) sekä kaikenlainen muu joutava roina. Tänä vuonna myytyä pöytätietokonetta seuraa nyt myös televisio. Ylimääräiset huonekalut saavat myös lähteä.

 Mistä tämä turhasta tavarasta luopumisen into oikein kumpuaa? Lähinnä minusta tuntuu, että haluan tavaran haalimisen sijaan keskittyä tärkeämpiin asioihin elämässäni. Ympärille kasattu tavarakuori vie energiaa. Sitä pitää tonkia, etsiä, lisätä, puunata, siivota ja parantaa. Tavara ei tuo onnea, ei ainakaan minulle. Lisäksi pieni tavaramäärä tuo kaipaamaani vapautta. Muuttaminen ja matkustaminen käy paljon helpommin, kun tavaraa on vain vähän.

  Voiko mitään todella edes omistaa? Luulemme omistavamme määrän tavaraa, asunnon, oman ruumiimme. Todellisuudessa kuitenkaan aika ei pelasta meitä yhtäkään. Tavara katoaa, talo autioituu ja lahoaa, eikä edes ruumiimme ole ikuinen. Kaikki tämä on meillä vain lainassa, sitä tulee kunnioittaa ja kohdella hellällä hyvyydellä.

 Koko omistamisen ajatus on ongelmallinen. Joogaopettajani käytti viime tunnilla hyvää vertauskuvaa puhuessaan omistamisen tuomasta kärsimyksestä. Se meni kutakuinkin näin: Kuvittele, sinulla on Rolex-merkkinen kello ranteessa, se menee ja putoaa. Olet surullinen, tuohtunut ja vihainen. Mutta jos ystävälläsi on Rolex ja hän menee ja tiputtaa sen, et ole surullinen, tuohtunut saati vihainen. Vain se, että kuvittelit omistavasi tuon kellon, tuo epäonnea.

 Minimalismi ja siihen pyrkiminen on myös eräänlaista vastareaktiota jatkuvalle kuluttamiselle ja luonnonvarojen tuhlaamiselle. Etenkin näin joulun alla, kun ihmisten ostohurma tuntuu vain entisestäänkin kasvavan. Aionkin viettää "Älä osta mitään" -viikkoa, minulle ensimmäistä laatuaan. En siis aio ostaa mitään, en edes ruokaa, vaan pyrin kaappien tyhjäksi syömisen lisäksi myös dyykkaamaan koiralleni liha-ateriat lähikaupan roskiksesta.

 Kerrankin ryhdyn siis sanahelinästä oikeisiin tekoihin! Ekoherätystäni innoittaa juuri nyt kirjastosta poimimani Tom Henrikssonin ja Leo Straniuksen Ekopop! Ekologisen ja Onnellisen Elämän Opas. Ja lukea olen ehtinyt vasta seitsemänkymmentä sivua, saa nähdä missä mennään kolmensadan sivun jälkeen. Huomaan silti tekeväni jotakin oikein ekologisen jalanjälkeni kannalta: olen kasvissyöjä, hoidan niin työ- kuin kauppamatkanikin pyörällä, asun pienessä kolmenkymmenen neliön yksiössä yhdessä tyttöystäväni kanssa sekä ostan vaatteet ja kutakuinkin kaikki muutkin härpäkkeet kirpparilta. Jopa ylioppilaslakkini ostin käytettynä.

 Tein itselleni myös huomaamatta toisen lupauksen: en osta joululahjoja. Sen sijaan aion kutoa vihdoin loppuun vuosia sitten aloittamani villapaidan, kutoa muutat lapaset ja tyhjentää dvd-valikoimani siskoilleni. Isänpäivälahjaksikin saa kelvata pienoinen taideteos. Muistan kun pienenä väsäilin äidille hieronta- ja pikkusiskonhoitokuponkeja. Minulle ainakin kelpaisivat sellaiset koiranhoito-ja siivouskupongit.

 Kuitenkin heti ostolakon ensimmäisenä päivänä menin ostamaan yhden veikkauksen porukkakupongin. Syynä tähän oli äärettömän ihana puhelias venäläinen rouvashenkilö, joka onnistui vakuuttamaan minut tuurinsa pettämättömyydestä. Annettakoon minulle anteeksi tämä pienoinen lipsuminen, etenkin jos pääsen tuon kupongin rahoittamana toteuttamaan junareissun venäjän halki Kiinaan. Jäädään jännittämään, sekä tuota kuponkia että sitä, miten viikon ostolakko oikein sujuu.