Norja ja vuorenhenki

Sunnuntaina lähinaapuruston ihmiset järjestivät päivän patikointiretken ylös vuorelle. Kymmenen aikuisen, viiden lapsen, kahden koiran ja yhden hevosen muodostama konkkaronkka lähti kuumana loppukesän päivänä kohti vuoren huipulla sijaitsevaa pientä mökkiä. Oloni oli kuin olisin tupsahtanut keskelle jotakin Astrid Lindgrenin satukirjaa. Ympärillä soljui Norjan kieli ja sandaalieni läpi varpaita pääsi vilvottamaan vuoristopuron vesi. Välillä näkökentän rajoilla vilisti lampaita, joiden kaulassa roikkuvat kellot kilisivät askelten tahdissa.

Puiden oksat oli päällystetty naavalla.

Norjan kuvia löytyy vielä, mutta se kertonee jotakin aikatauluistani, että olen nyt viettämässä ensimmäistä viikonloppua Forssassa koko kolmen kuukauden aijalta. Helsingissä on järjestöpuuhat, Porissa ne tärkeimmät ihmiset. Huolimatta siitä ja muista hetkittäisistä epävarmuuksista, minusta tuntuu, että olen vihdoin päässyt niiden asioiden äärelle, joista olen aina haaveillut. Se on huikeaa.